An­toi­ne de Saint-E­xupé­ryn klas­si­nen las­ten­kir­ja kään­tyi brit­tien kä­sissä hei­kon­lai­sek­si mu­si­kaa­lik­si.

It­se ta­ri­na on mo­ni­muo­toi­nen. Sen voi ot­taa al­le­go­ria­na lap­ses­ta jo­kai­sen ai­kui­sen sisällä, fi­lo­so­fi­se­na ja pa­si­fis­ti­se­na pamf­let­ti­na tai sit­ten huu­mehöy­ryi­senä hal­lu­si­naa­tio­na. Yllättäen lap­set kui­ten­kin tun­tu­vat sen ot­ta­van su­ju­vas­ti vas­taan il­man tur­hia poh­din­to­ja.

Ikävä kyllä mu­si­kaa­li jää ta­sa­pak­suk­si, tur­han teat­te­ri­no­mai­sek­si yri­telmäk­si to­ki vai­keas­ta ai­hees­ta.