Johnny Cash oli ristiriitainen hahmo, ikuinen kapinallinen, ja siksi kai hänen karhea karismansa on vielä haudan takaakin niin elinvoimaista sorttia, miehekäs ja tosi.
Johnny Cash oli ristiriitainen hahmo, ikuinen kapinallinen, ja siksi kai hänen karhea karismansa on vielä haudan takaakin niin elinvoimaista sorttia, miehekäs ja tosi.
Kantripyhättö Grand Ole Opryn ramppivaloja dopingpäissään potkiskellut räyhääjä oli myös harras kristitty. Ensimmäinen avioliitto ei kestänyt, mutta toinen onnistui. June Carter ja Cash pitivät yhtä loppuun saakka. Johnny kuoli syyskuussa 2003, vain neljä kuukautta Junen jälkeen.
Vanha polvi tuntee Cashinsa mutkan kautta. Tapsa Rautavaara levytti elämäkertaelokuvalle nimen antaneen Cashin sävellyksen I Walk the Line vuonna 1962 rekkakuskien klassikoksi nimellä Yölinjalla. 60-luvun lopussa radiossa soi meilläkin humoristinen A Boy Named Sue Cashin rempseänä livetulkintana San Quentinin vankilakonsertista.
Cash pääsi raittiimman elämän alkuun ja koki uskoontulon. Omien sanojensa mukaan ”maallinen musiikki ei enää kiinnostanut”. Kuolemattomia lauluja sen enempää kuin hittejäkään ei 70-80 -luvuilla syntynyt, mutta tv-esiintymiset ja konsertit vetivät yhä väkeä.
Viimeisen renessanssinsa ja suurimman maailmanlaajuisen suosionsa Cash saavutti kypsässä iässä, kun Rick Rubinin tuottamat American Recordings -levytykset alkoivat ilmestyä 1994-2002. Rubin riisui kantrilegendan laulut viihteellisistä sovituksista. Ikivihreiden ja uuden rocksukupolven sävelmien koruttomissa tulkinnoissa kuului elämänkokemuksen auktoriteetti, mutta myös lähenevän lopun tuoma koskettava hauraus.
Ennakkoluuloton kokeilija Cash oli ollut aiemminkin. Hän ei äänittänyt debyyttiään Nashvillessa, kantrin Mekassa, vaan bluesista tunnetussa Memphisissä, samalla Sunin studiolla, josta tulivat myös Elviksen, Carl Perkinsin ja Jerry Lee Lewisin tapaiset rockarit. Cash oli pioneeri teemalevyjen teossa, aiheina rautatiet ja villi länsi. Bitter Tears –levytys sisälsi protestilauluja intiaanien kohtelusta. Cash oli neljäsosaltaan cherokee-heimoa. Jonkinlaisia teemalevyjä taisivat olla myös hänen vankilakonserttinsa, Folsom Prison ja San Quentin.
Jumala, rakkaus, murha
Walk the Line keskittyy uran alkupuoleen, lapsuudesta aina Folsomin vankilan keikkaan vuonna 1968. Tähteä lavalle odottavan konnakaartin tömistely yltyy lähes mellakaksi, sillä aikaa kun Cash muistelee takahuoneessa lapsuuttaan, ensiaskeliaan esiintyjänä sekä pitkäkestoista kosioriittiä June Carterin valloittamiseksi.
James Mangoldin filmi on jatkoa sellaisille populaarimusiikin muotokuville kuin Buddy Holly Story, Patsy Clinesta kertova upea Sweet Dreams ja Jerry Lee Lewis –kronikka Great Balls of Fire. Walk the Line ei ole tarinaltaan tai toteutukseltaan yhtä lennokas, mutta Mangoldin elokuva kestää vahvojen pääosasuoritusten varassa.
Sekä Oscar-voittaja Reese Witherspoon että Oscar-ehdokas Joaquin Phoenix ovat elokuvassa tuoreita ja pilaantumattomia. Molempien ura on jännittävässä vaiheessa, kummatkin kukoistukseen puhkeamassa vaativampien roolien kantajiksi.
Kulmikkaan komea Phoenix omaa Cashin rooliin tarvittavat raamit. Yhteistä tuntuu olevan myös herkkyys ja elämänkohtalot. Esimerkkinä hiljaiseksi vetävä kohtaus, jossa roolihenkilö-Cash muistelee nuorena kuollutta veljeään, ja kenties näyttelijä omaansa, traagisesti menehtynyttä lahjakkuutta, River Phoenixia.
Reese Witherspoon ei suostu blondiroolien vangiksi. Hollywoodin ykköstähdeksi yhdessä yössä noussut Witherspoon taitaa nopea komiikan, mutta on myös tinkimätön draamanäyttelijä, jonka viehätystä vain lisää hänestä huokuva täysipäisyys ja konstailemattomuus. Phoenix tavoittaa lavaesityksissä Cashin koruttomuuden, mutta Witherspoon osaa June Carterina oikeasti laulaa. Carterin musiikkisuvun merkitys on ollut suuri amerikkalaiselle kantrille. Säveltäjänäkin kunnostautunut June jää filmissä Cashin varjoon, mutta Walk the Line osoittaa, että Carterin perhe oli miehen pelastus.
Cash ehti kirjoittaa kaksikin elämäkertateosta, joten tarinaa riittäisi jatko-osaankin. Musiikillinen elämäkertaelokuva tuskin voi parempaa aihetta saada kuin laulumestarin, jonka kokoelmalevyjen sarja kantaa nimiä Jumala, Rakkaus ja Murha. Niistä kaikista Cash lauloi antaumuksella. (HB)