Terrence Malick pohti Kultaisen palmun voittaneessa Tree of Lifessa maailman syntyä ja tuonpuoleista.
Terrence Malick pohti Kultaisen palmun voittaneessa Tree of Lifessa maailman syntyä ja tuonpuoleista. Cannesissa kakkoseksi jäänyt Lars von Trier ei ole vähemmän kunnianhimoinen. Melancholiassa koittaa maailmanloppu.
Natsimöläytysten takia festivaalilta karkotettu Trier joutui kotimaassaan poliisikuulusteluihin. Sen vuoksi ohjaaja ilmoitti kuun alussa, ettei enää anna haastatteluja. Kaikki tanskalaisohjaajan Ruotsissa kuvaamasta englanninkielisestä Melancholiasta pitää siis tulkita ihan itse.
Kirsten Dunst näyttelee urheasti Justinea, morsianta, joka depressiollaan pilaa hääjuhlat. Sulhasen olisi tietysti kannattanut harkita etukäteen, kun morsian on nimetty markiisi de Saden teoksen mukaan! Sisarta Clairea esittää Charlotte Gainsbourg. Molemmat naiset kannattelevat Melancholiaa minkä voivat. Varsinkin Gainsbourg on hätkähdyttävä, kun Trier vihdoin laittaa isomman jytkyn päälle.
Melancholia alkaa ja päättyy hienosti. Kuvaaja Manuel Alberto Claron maalaukselliset ”liikkuvat valokuvat” häänviettäjistä ovat loisteliaan surrealistista kuvataidetta. Filmin päättävä lopun odotus on huiman kaunis ohjaajan testamentti siltä varalta, että medialle puhumisen lisäksi Trier lopettaisi koko elokuvanteon. Mitä jää kuvattavaksi maailmanlopun jälkeen?
Hyvien osuuksien väliin jää sata minuuttia tyhjänpäiväistä. Trier on laiska ja riistää näyttelijöitään. Hääkohtaus vilisee julkkiksia enemmän kuin Soderberghin Tartunta-elokuvan traileri. Eikä heille anneta tekemistä. Filmi jää naamojen pudotteluksi. Udo Kier on seremoniamestari, Jesper Christensen hovimestari. Ja Stellan Skarsgård tuo pippaloihin poikansakin.
Häävieraat pysyvät vieraina myös katsojalle. Koristerooleissa improvisoidaan huonoja kohtauksia surkein repliikein. Veteraani John Hurtille on sattunut erityisen huono kuvauspäivä. Charlotte Ramplingin äitihahmo on ikävä ihminen. Skarsgård esittää häikäilemätöntä businessmiestä ja Kiefer Sutherland rahoistaan kitisevää lankoa. Inhimillisiltä vaikuttavat vain Cameron Spurr perheen pikkupoika Leona ja Brady Corbet kuokkavierasnuorukaisena.
Ilotonta juhlaa vietetään ylellisessä kartanossa, jota ympäröi kahdeksantoista reiän golfkenttä. Raharikkaiden piikittelystä kai on kyse, koska tavallisia ihmisiä ei eksy paikalle. Kaikki, mikä ei lisää elokuvaan, yleensä vähentää siitä. Trierin vetinen kerronta kuvastaa vain porvariston hillittyä harmia. Kritiikki vaikuttaa hampaattomalta ja osoitteettomalta, jos vertaa mihin mittoihin joku Pasolini venyi jo 60- ja 70-luvuilla.
Taiteesta taikaluola
Melancholian surrealismissa on sukulaisuutta Luis Buñuelin klassikkoihin. Niissäkin ihmiset kokoontuivat tarkoituksettomasti juhlahuoneisiin tai de Saden Sodoman linnoihin. Trierilläkin tapahtumat ovat jatkuvassa keskeytystilassa – ”coitus interruptus”. Komeimmissa jaksoissa soi Wagnerin Tristanin ja Isolden finaali, jota käytettiin Buñuelin ja Dalín Andalusialaisessa koirassa (1929).
Melancholiassa katseet suunnataan taivaalle, kohti maapalloa uhkaavaa sinistä planeettaa. Buñuelkin loi katseen kuuhun, ennen kuin avasi partaveitsenterällä yleisön silmät elokuvan ihmeellisyyksille. Mestari Buñuel kirkasti ajatuksiamme, mutta ”von” Trier vain hämärtää.
Vertauksia Trier käyttää suurenmoisesti. Pikkupoika askartelee rautalangasta härvelin. Sen läpi voi katsoa kuinka kaukana planeetta maasta kulloinkin on. Läheneekö se vai etääntyykö jo? Taidettakin voi käyttää mittarina ihmisten ja yhteiskunnan tilasta: miten meille käy? Pahempi vain, että viime aikoina Trierin härveli on mitannut ohjaajan nenän etäisyyttä hänen navastaan.
Leo-poika kysyy suosikkitädiltään, onko mitään tehtävissä. Silloin Justine keksii ”taikaluolan”. Sen suojiin keräännytään yhdessä odottelemaan, mitä tuleman pitää. Mittarihärvelin tapaan taikaluola merkinnee Trierin taidekäsitystä. Taidetta tehdään huolimatta siitä, pysäyttääkö se ympäristökatastrofin tai vahvistaako se euroa. Luovuus on ihmisen luonto.
Ingmar Bergman masentui 70-luvun lopussa verokarhujen jahdista, muutti Saksaan ja teki epätoivoiset elokuvansa Käärmeen muna ja Marionettien elämästä. Masentunut Trier ohjasi Antichristin ja Melancholian. Hirveän tuotteliaita nämä masentuneet taiteilijat!
Minä tekisin mieluummin jotain epätoivoista kuin katsoisin Antichristin uudestaan tai Melancholia 2:n. Jotain toiveikasta siinä kuitenkin on, että melankoliaa edes yritetään kääntää taiteeksi. (HB)