Tuottajavetoisen, varman päälle pelatun yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden alennustilassa mielenkiinto suuntautuu klassikoihin tai sitten laadukkaisiin tv-sarjoihin.
Tuottajavetoisen, varman päälle pelatun yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden alennustilassa mielenkiinto suuntautuu klassikoihin tai sitten laadukkaisiin tv-sarjoihin. Paradoksaalista kyllä, mutta True Detectiven näyttelijäkaksikko Matthew McConaughey ja Woody Harrelson ovat olleet mukana apulaistuottajina Louisianaan sijoittuvassa poliisdraamassa. Nimestään huolimatta tämä ei ole mikään poliisiversio True Bloodista.
Aihepiirissä ei ole sinänsä uutta. Yhteiskuntaan, perhe-elämään tai yhteisöihinsä sopeutumattomat etsivät jahtaavat pakanauskonnoista innostustaan ammentavaa sarjamurhaajaa. Eksentrinen luonnonlahjakkuus Rust Cohle (McConaughey) saa asiasta pakkomielteen, eroaa palveluksesta ja joutuu useiden vuosien jälkeen selvittämättömän tapauksen eteen uudestaan.
Loistava käsikirjoitus, poikkeuksellinen tunnelma tai hienot näyttelijät eivät tee vielä viiden tähden sarjaa. Ratkaiseva puserrus tulee taiteellisesta, filosofisesta näkemyksestä. Sarjan luoja Nic Pizzolatto aukoo uusia latuja: koskaan ennen en ole nähnyt vastaavaa äärimmäiseksi viriteltyä subjektiivisuutta. Dualistisesti joko Cohl tai hänen aisaparinsa (Harrelson) tarjoavat tien, jolle muut osanottajat on alistettu. Täysin. Sivuhahmojen vaikuttimia tai mielenliikkeitä ei juurikaan kuvata. Minä itse, se määrää. Ilmaisu kuvaa aika hyvin nykypäivän ihmisen asennetta ympäröivään todellisuuteen.
Oman lisänsä saa se, että henkisesti järkkynyt kaksikko on täysin korruption saavuttamattomissa. He nakkaavat kakat osavaltion suurmiehille edetessään tutkimuksissaan. He ovat realistisia sankareita.
Mielenkiintoista on myös se, kuinka jännitettä rakennetaan psykologisesti psykologisoimatta liikaa. Filosofiakin on tavallaan vain mauste.
Raa’at rikokset eivät nyt merkitse turhaa ammuskelua tai liioiteltuja voimakeinoja. Molemmista etsivistä huomaa muutenkin, että he ovat perinpohjin vaarallisia, tavallaan itsekin pahoja miehiä, jos vastapuolen pahuus astuu yhden askelen liikaa pimeyden puolelle.
Laadukas kuva ja ääniraita. Kaiken kruunaa T-Bone Burnettin luoma äänimaailma. Mukana on Burnettin omaa musiikkia ryyditettynä lainaklassikollta, jotka eivät alleviivaa cajun-teemaa. Ekstroissa kaksi kommenttiraitaa, 73 min. dokumentit ja 10 min. poistettuja kohtauksia. (PS)