”Lumenlävistäjä” on postapokalyptiseksi tieteiselokuvaksi nerokas.
”Lumenlävistäjä” on postapokalyptiseksi tieteiselokuvaksi nerokas. Näin on, jos nerokkuudella tarkoitetaan sitä, että ainesosat on valtaosin lainattu, mutta yhdessä niistä on saatu kokoon jotain tuoretta.
En ole alkuperäistä sarjakuvaromaania lukenut, mutta suuri ansio laskeutunee sen ideoille ja visioille. Hyvä idea ei toki tee hyvää kirjaa tai elokuvaa kuten esimerkiksi Dan McBrownin työt osoittavat. Nyt onneksi tekee, vaikka elokuvan alkupuolella joutuu miettimään, olivatko ensi-illan jälkeiset arviot ylikantissa.
Perusasetelmista pannaan sitten pyörimään ruletti, jossa temmellyskenttänä ei ole vähempää kuin yhteiskunnan ikiaikainen rakenne. Jopa kasvihuoneilmiö, taloudellisen hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen, poliittiset vastakkainasettelut ja väkivallan oikeutus ovat vain mausteita sakeassa keitoksessa. Silti perusajatus on aika yksinkertainen.
Genre-elokuvan koulimat löytävät elokuvasta aika tavalla lainoja. On epämääräistä synteettistä ravintoa (Soylent Green), suljetun putken draamaa (Das Boot), ohjusmainen juna jumalana (Apinoiden planeetta 2), likaisia kasvoja rautaseinien sisällä (Aliens 3), lasten manipulointia (The Damned), ylä- ja alatason yhteiskunta (Metropolis), synteettiselle huumelle alistettuja baarikärpäsiä (Kellopeliappelsiini) ja totaalista propagandaa (1984).
Elokuva myös lähtee liikkeelle kliseestä eli tiede haluaa hyvää, mutta aiheuttaa ekosysteemin romahduksen. Kasvihuoneilmiön estämiseksi ilmakehään syydetyt kemikaalit tuovat koko maapallolle jääkauden. Vain muutama sata ihmistä jää eloon jättimäiseen junaan, jolla rikkaat ovat aiemmin tehneet maailmanympärimatkoja.
Jopa lajityypin epätodennäköisyyksiä käytetään hyväksi. Menee jonkin aikaa siihen, kun sisäistä insinööriään tavoitteleva katsoja hymähtelee, kuinka juna voi selvitä tällaisissa olosuhteissa. Tyylikkäällä tavalla kuitenkin selvitetään, kuinka juna liikkuu omavaraistaloudessa ja täydellisessä kierrätyksessä. Jos hyväosainen haluaa sähköautolla lieventää omantunnontuskiaan, on toki luontevaa, että tulevaisuudessa halutaan lomaillakin täysin vihreissä merkeissä.
Snowpiercer pilkkaa maailman yläluokkaa, sinne halajavia, gourmet –addikteja, metrin kokaiiniviivoista unelmoivia, kreisibailaajia, uskovaisia, kapinallisia hurmahenkiä, kommunisteja, anarkisteja, luontoihmisiä, sukkaa kutovia mummoja ja väkivaltaviihdettä. Toisin sanoen likipitäen kaikkea. Sinua ja minua. Lopulta elokuvassa ei edes ole pahaa tai hyvää. On vain ihminen käyttäytymisineen.
Laadukas kuva ja ääni. Alkupuolen kuvan tummuus vaihtuu pikkuhiljaa luonnollisimpiin sävyihin, mikä on tarinan etenemisen kanssa perusteltua. Ei ekstroja. (PS)