Keinotekoinen musiikki ja sentimentaalisuus ovat amerikkalaisen elokuvan kaksi suurinta syntiä.
Keinotekoinen musiikki ja sentimentaalisuus ovat amerikkalaisen elokuvan kaksi suurinta syntiä. Siksi onkin hämmästyttävä kokemus, kuinka Johnny Cashin elämäkertoihin perustuva Walk the Line pystyy osaavan ohjaajan kanssa toimimaan juuri tunnepuolella ylittämättä tyylittömyyden rajaa.
Joaquin Phoenix tekee häkellyttävän roolin Cashina, eikä Reese Witherspoonkaan ole huono June Carter. Teema on hieman kliseinen kuvatessaan ystävyyden tärkeyttä tähtien elämässä, jota varjostaa turhan usein huono itsetunto ja lapsena koettu arvottomuuden tunne.
Kun elokuvan lopputekstit rytmittyvät oikean Johnny Cashin ja June Carterin laulamaan biisiin ”Long Legged Guitar Pickin’ Man”, on vaikea välttää molemmat: kyyneleet tai kylmät väreet selkäpiissä tulevat varmasti.
Cash ei jätä muutenkaan rauhaan, sillä entinen ystävä sattuu soittamaan kesken kaiken ja muistelee, kuinka kerran käytti lavan taustaprojektoria taannoisella Cashin Lahden keikalla hieman väärään aikaan, mutta sentään oikean kappaleen aikana. Cash oli tuntunut valtavan pitkältä, hän ei lymyillyt tähden lailla huoneessaan ja tarjosi valtavan karisman. Moni tähti kutistuu hittinesä alle, mutta Cash antoi vielä enemmän. Yhtymäkohdaksi nousee vääjäämättä Tapio Rautavaara.
Elokuva ei häikäise visuaalisesti, mutta on tarkka ja virheetön. Musiikki on pääosassa ääniraidoilla, eikä tilatunnelmaa kovinkaan virtuoosimaisesti viritellä. Harvassa musiikkiaiheisessa elokuvassa on yhtä taidolla käytetty oikeiden näyttelijöiden ääntä, eikä ole tyydytty dubbaamaan alkuperäisiä studiolevytyksiä lavakuosiin. Kolmella levyllä ekstroissa kommenttiraita, 10 poistettua kohtausta kommentein, traileri, 8 pidennettyä musiikkikohtausta, 12+11+11+22 min. dokumentit ja kolme näyttelijöiden musiikkinäytettä. Lisäksi viisi kehystyskelpoista postikorttia ja 16-sivuinen triviavihko. (PS)