Uusi Quentin Tarantinon elokuva on automaattinen merkkitapaus.
Uusi Quentin Tarantinon elokuva on automaattinen merkkitapaus. The Hateful Eightin odotusarvoa ei vähentänyt ilmoitus Ennio Morriconen paluusta elokuvasäveltämisen pariin, olihan ennakkotiedoissa vieläpä kerrottu kyseessä olevan jollain tasoilla perinteinen lännenelokuva.
Morriconen hyökkäävä score tanssahtelee tasapainossa kuvaaja Robert Richardsonin 65-millisen filmin kanssa. Koko kauneus on kuvattu Ultra Panavisionin seiskakymppisen läpi. Valtavirtatoiminnassa kannuksensa hankkinut leikkaaja Fred Raskin antaa tilanteiden johtaa itse itseään, luonnollista kautta. Tarina kantaa, leikkaamatta jättäminen on leikkaamista. Tekniikan ollessa kohdallaan, jää huomio tärkeimmälle.
Quentin Tarantino on poikkeuksellinen käsikirjoittaja. Jokaisena hetkenä tuntee elokuvan pursuavan mestarin kädestä. Alla kytevä väkivallan, sovinismin ja rasismin ilmapiiri erottaa Tarantinon monista tekstivetoisen draaman tekijöistä. Pinnalla käsitellään vihaa, luottamusta, epäuskoa, valheita. Tarantinon synnyttää taitavaa agathachristiemäistä mysteeriä lännenelokuvalavasteissa. Ja näiden ryökäleiden kera.
Väkevää tekstiä tulkitsee luottojoukkue. Palettia pitää pystyssä Samuel L. Jacksonin intensiivisyys. Walton Gogginsin kuminaama lisää oman huumorinsa rakentaen yhtymiä komediallisten lännenelokuvien aikaan. Elävänä tai kuolleena etsintäkuulutettu Jennifer Jason Leigh pitää paikkansa aatelistossa.
The Hateful Eight sisältää monilla sektoreilla yhtäläisyyksiä Tarantinon esikoiseen. Se on kuin Reservoir Dogs toisessa ajassa ja paikassa, puhtaaseen dialogiin nojaava yhden tilan kamaridraama. Tarantino on valinnut miljööksi ja maisemaksi lumisen wyomingilaisen vuoristomajan. Se oli vain yksi mahdollinen valinta. (VA)