Il­keän Roald Dahl –­sedän naa­pu­ris­sa on ta­kuul­la rie­hu­nut ai­ka­moi­nen lee­gio pa­han­suo­pia, ah­nei­ta ja lais­kan­puls­kia lel­li­ka­ka­roi­ta. Muu­ten hän ei oli­si luo­nut ta­ri­naa Wil­lie Won­kas­ta, isänsä hylkäämästä po­jas­ta, jo­ka py­hit­ti elämänsä suk­laan­teol­le. Ar­pa­jais­voit­to­na teh­daskäyn­nil­le pääs­syt ryhmä jou­tuu ko­vil­le, mut­ta yh­den po­jan sydän on kul­taa, jo­ka muut­taa paa­tu­neen sie­lun.

E­ri­no­mai­nen ryhmä kool­la. Hie­no to­teu­tus. Tämän jäl­keen Bur­to­nil­le voi an­taa Api­noi­den pla­nee­tan an­teek­si. Kai­ken lisäk­si nuo räkä­no­kat pitävät tästä, pa­huk­sen ma­so­kis­tit. Heidät pitäi­si pan­na suk­laa­pa­taan, mut­ta ei, he vain vin­ku­vat, et­tei DVD-hyl­lyssä ole mitään uut­ta ja hyvää kat­so­mis­ta.