Ko­ru­ton ku­vaus nuo­ri­so­van­ki­lan asu­keis­ta, joi­den tie koh­ti pa­ran­nus­ta ei kul­je au­rin­kois­ten niit­ty­jen ja ins­pi­roi­vien kan­nus­tus­pu­hei­den kaut­ta. Pa­ran­nus ei to­sin tun­nu edes ole­van määränpää, eikä ta­ri­na niinkään ete­ne kuin rön­syi­lee. Mut­ta kai­kis­sa rön­syissä on jo­ta­kin us­kot­ta­vaa, ikään kuin yk­si­tyis­koh­dat oli­si poi­mit­tu oma­koh­tai­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Ta­ri­nan suu­rem­pi kaa­ri puut­tuu tyys­tin, mut­ta an­keaa ar­kea ku­va­taan ni­hi­lis­ti­sen us­kot­ta­vas­ti.

Vaa­te­tuk­sen vä­ri­koo­di ja pis­tejär­jes­telmä ja­ka­vat van­ke­ja ryh­miin pääl­li­sin puo­lin, kiel­let­ty­jen ai­nei­den kaup­pa ja ky­ky vä­ki­val­taan vielä pe­rus­teel­li­sem­min. Kes­ken­kas­vuis­ten kes­kinäistä uhit­te­lua ja sa­mas­ta hen­ki­sestä kon­teks­tis­ta ve­det­tyä mer­ki­tyk­setöntä läppää riittää, mut­ta var­si­nais­ta mer­ki­tystä on vai­kea löytää. Il­man sitä elo­ku­va jää ro­soi­sek­si pa­lak­si sa­tun­nais­ta elämää, mut­ta huo­nom­min­kin asiat voi­si­vat ol­la.