Tähtikultin vääristymistä huolimatta näyttelemisen merkitystä elokuvalle ei pidä aliarvioida.
Tähtikultin vääristymistä huolimatta näyttelemisen merkitystä elokuvalle ei pidä aliarvioida. Äärimmilleen viety ”puhtaan elokuvan” ihanne tai viihdespektaakkelien digitaalinen lumetodellisuus lopulta näivettäisivät koko taiteen ilman näyttelijöiden valkokankaalle tuomaa lihaa ja verta, inhimillistä sotkua.
Paitsi valloittava nuori tähti, Matt Damon on myös upea näyttelijä. Elokuvassa Will Hunting – syntynyt neroksi hän saa tilaisuuden täyteläisen luonnekuvan piirtämiseen. Asiaa on varmasti auttanut vielä sekin, että filmin Oscarilla palkittu käsikirjoitus on Damonin ja kollegansa Ben Affleckin yhdessä laatima.
Filmin keskeistä ideaa voisi pitää poikien fantasiana supervoimista, ylivertaisuudesta. Nimihenkilö on moniongelmainen rassukka, mutta myös matemaattinen luonnonlahjakkuus, siis erilainen nuori. Poikkeusyksilö on romanttisesti sopeutumaton sivullinen, yksinäinen sankari.
Prometeus vastoin tahtoaan
Erikoisuutta vielä lisää se, että Will on kasvatusisänsä kaltoin kohtelema orpopoika, jonka omat aggressiot ajavat tuon tuosta oikeuden eteen. Kunnes Stellan Skarsgaardin esittämä yliopiston professori huomaa nuorukaisen kyvyt ja johdattelee löytönsä virkaheiton psykiatrin terapiaistuntoon.
Will on vastentahtoinen Prometeus, joka kätkee kynttilänsä vakan alle, eikä tohdi tuoda sitä valoksi pimeydessä vaeltavalle kansalle. Professori vaatii poikaa uraputkeen, mutta psykiatri haluaisi vaalia kaksikymppisen henkistä kanttia. Näille kypsille ammatti-ihmisille Willin tapauksesta tulee kiistakapula keskinäiseen kilpailuun.
Robin Williamsin terapeutissa on sekoitus Kuolleiden runoilijoiden seuran inspiroivaa svengalia ja Fisher Kingin sivuraiteelle suistunutta reppanaa. Hylkäämistä pelkäävän ja siksi jatkuvalla puolustuskannalla olevan Willin suojamuurin psykiatri läpäisee vain asettamalla oman elämänsä peliin. Molemmat oppivat jotain toisiltaan.
Nuorten miesten elokuvateksti on naiskuvaltaan kapea ja sen hienoinen amerikkalaisuuden kritisointi saa osin lapsekkaita muotoja. Mutta kuinka monessa hittielokuvassa on yhteiskuntaa käsitelty tämänkään vertaa? Vähän haetusti, mutta kuitenkin Will Huntingin tarina osoittaa, että tavallisen työläisen on vaikea ylittää oppineisuuden ja varallisuuden synnyttämiä luokkaeroja.
Osansa elokuvassa saa myös kirjaviisas pintasivistys. Tosin Einsteinin, Nietzschen ja Freudin nimet putoavat huolettomasti Willinkin suusta.
Hei, me terapoidaan!
Terapeuttinen läpimurto, jossa psykiatri pakottaa potilaansa kohtaamaan ja hyväksymään demoninsa, on kuvattu niin paljaasti, että Zuckerin veljekset voisivat saada siitä innoitteen elokuvaan Hei, me terapoidaan! Damonin riskejä kaihtamaton tulkinta tekee hämmentävästä kohtauksesta kuitenkin elokuvan kohokohdan.
Will Huntingista olisi huonossa ohjauksessa voinut tulla melkoista tunnesoppaa, mutta onneksi keiton annostelijana on Gus Van Sant, joka on tehnyt sellaiset uuden amerikkalaisen elokuvan merkkityöt kuin Drugstore Cowboy ja Matkalla Idahoon sekä maittavan satiirin Hinnalla millä hyvänsä.
Will Hunting saarnaa ystävyyttä ja oman tien löytymistä. Puolustuspuheessaan Will joutuu tukeutumaan kirjaviisauteen määritellessään vapauden kauniisti ”sielun oikeudeksi hengittää”. Hyvässä komediassa tekijät eivät naura yleisön puolesta. Van Santin draamassa kameran ja näyttelijöiden linssit pidetään kirkkaana, vaikka katsomossa kyynelehditään. (HB)