Tun­tuu kum­mal­ta, että suo­ma­lai­set krii­ti­kot suit­sut­ti­vat ylis­tystä As­te­rix-a­ni­maa­tion yl­le teat­te­ri­kier­rok­sel­laan. Kuo­le­mat­to­man kä­si­kir­joit­ta­jan­sa René Gos­cin­nyn eläessä ei rans­ka­lais­ten sar­ja­ku­vien ani­moin­ti on­nis­tu­nut ehkä pa­rem­min, mut­ta eipä ny­ky­tek­nii­kas­ta­kaan ole apua, kun kir­joi­tus­työ on tyy­litöntä ja ai­heut­taa vain myötähä­peää.

Nor­man­nien mai­hin­nou­su –al­bu­mia on työs­tet­ty uu­sik­si hä­peämättömällä ta­val­la, mut­ta mikä pa­hin­ta, eivät san­ka­ri As­te­rix ja kump­pa­ni Obe­lix tun­nu lai­sin­kaan sel­lai­sil­ta vei­ja­reil­ta kuin al­ku­peräi­sissä seik­kai­luis­sa.

Lap­set tun­tu­vat pitävän, mut­ta he eivät aloit­ta­neet seu­raa­mis­ta vuon­na 1969, kun Sa­no­ma al­koi jul­kais­ta gal­lien seik­kai­lu­ja Suo­mes­sa.