Järkevinä ihmisinä pidämme marsilaisiin yhteydessä olevia hulluina tai huijareina, emmekä tosipaikan tullen haluaisi joutua Fitzin tapaisen psykologin puoskaroimaksi.
Järkevinä ihmisinä pidämme marsilaisiin yhteydessä olevia hulluina tai huijareina, emmekä tosipaikan tullen haluaisi joutua Fitzin tapaisen psykologin puoskaroimaksi. Hyviksi havaituissa tv-sarjoissa huuhaa kuitenkin jaksaa viehättää.
Mutta miten muotoilla menestyneestä televisiotuotteesta itsenäinen, omilla jaloillaan seisova elokuva? Kuvaruudussa kaavamaisuus, samojen perustilanteiden toistelu, on sarjan elinehto. Suurella kankaalla sellainen ei toimi, koska oikealta elokuvalta odotetaan yllätyksiä, televisiolta taas tuttua turvallisuutta, jota sarjamuoto itsessään ruokkii.
Useimmat sarjoista tehdyt elokuvat ovat pettymyksiä, koska niiden pitäisi tyydyttää kaikki. Kotikatsomoiden vanhat fanit ja asialle vihkiytyneet friikit bongailevat vakiokasvoja ja tuttuja viitteitä, mutta puolelle tulisi voittaa myös ne, joille sisäpiirin vitsit eivät aukea.
Oikeassa elokuvassa halutaan kohdata uusi maailma ja uudet ihmiset, kuluneiden kuvioiden pyörittely ei riitä.
Siveää erotiikkaa
Tv-sarjan glorifioituna de luxe –jaksona Chris Carterin luoma ja Rob Bowmanin ohjaama X-Files – Uhka tulevaisuudesta palvelee oikein hyvin. Ainakin alkuperältään pieni ja intiimi jatkotarina soveltuu mukavasti suurempiinkin raameihin. Paranormaalien ilmiöiden paranoideista tutkijoista, Mulderista ja Scullystä, ei onneksi muovata toiminnallisia supersankareita.
Sympaattinen David Duchovny ja Barbara Stanwyckin mieleen tuova älykkäänvahva Gillian Anderson ovat harvinaisen tasaväkinen pari. X-Files ei toimisi, jos jompikumpi pyrkisi väkisin pääosaan. Fox Mulderin ja Dana ”Hymy” Scullyn suhde jatkuu tahrattomana myös valkokankaalla. Kaikki lähentymiset torpedoidaan
katsojaa kiusoitellen, mutta päättäväisesti. Siveydestä ja keskeytyksistä hahmojen välinen erotiikka saa tietysti vain voimaa, ja siksi Rob Bowmanin ohjaama elokuvaversio onkin aidosti romanttisempi kuin monet paljastavampia sänkyseikkailuja viljelevät hittifilmit. Scullyn paidan alle ei pääse tälläkään kertaa kuin ampiainen.
Virkeät virukset
Geenisiirrännäiset, ulkoavaruuden virukset ja ihmisruumiita hautomonaan pitävät pikkupirut ovat sitten sitä asiaan kuuluvaa pakollista sälää, jonka ympärillä FBI:n erikoisagentit ahkeroivat. Hauskuutta saadaan taisteluparin tavaramerkkimäisestä ilmeettömyydestä, menneistä marsilaisviihteelle pyhitetyistä filmimenestyksistä ja salaliittoteorioiden yliampuvuudesta.
X-Files tarjoaa elokuvana jonkinlaisen kokonaisselityksen tv-sarjan jaksoissa esitellyille yksittäistapauksille. Vaikuttavampia ovat silti ne muutamat osuudet, joissa hillitty käsittelytapa äityy sellaiseen sähäkkyyteen, joka on mahdollista vain teatterifilmille.
Loppunäytöksessä käydään maailman laidalla, jossa ufo kohoaa ja Antarktis vajoaa. Mehiläisten esiinmarssi sisältää hitchcockilaisia jännityselementtejä ja helikopterihyökkäys maissipellossa on kuin suoraan Vaarallisesta romanssista.
Ja sehän sopii, kun X-Filesin ainoa mieleen jäävä sivuhenkilö on tuossa filmissä debyyttinsä tehnyt Martin Landau, viime vuosina Woody Allenin ja Tim Burtonin elokuvissa uuden tulemisen kokenut veteraaninäyttelijä. (HB)