Kämp­pik­set (Jack Nic­hol­son ja Art Gar­fun­kel) nuk­ku­vat sa­mas­sa huo­nees­sa ja pu­hu­vat kil­paa sa­mas­ta tytöstä (Can­di­ce Ber­gen), toi­nen avoi­mes­ti ja toi­nen sa­la­ni­mellä ka­ve­riaan ereh­dyttääk­seen. Lop­puelämä ylio­pis­ton jäl­keen su­juu sa­mal­la kaa­val­la val­loi­tuk­sia pun­ta­roi­des­sa, eikä tun­nel­ma ole missään vai­hees­sa eri­tyi­sen iloi­nen. Epä­selväk­si jää mikä elo­ku­van lo­pul­li­nen sa­no­ma on, mut­ta point­ti ei tun­nu niinkään ole­van, että ir­to­suh­teet oli­si­vat pa­has­ta, vaan että kaa­vat ja nor­min aset­ta­mat ole­tuk­set voi­vat ol­la tu­keh­dut­ta­via. Ja toi­saal­ta ai­noa ta­pa pön­kittää epä­var­maa egoa.