Lars von Trierin Antichrist on nerokas elokuva.
Lars von Trierin Antichrist on nerokas elokuva. Se on sitä elastisuutensa ja näppärän monikäyttöisyytensä vuoksi. Harva elokuva tekee näin edullisen tarjouksen, sillä aika moni eri lajityypin vankkumaton kannattaja saa odotuksilleen vastinetta.
Antichristin voi katsoa psykologisena trillerinä, psykoanalyyttisena kuvauksena, ohjaajan omistuksen mukaisesti tarkosvkilaisena luontosymboliikkana, masokistisena shokkitaiteena ja jopa uutta luovana kauhuelokuvana. Kaiken tämän se tuntuu vieläpä tekevän paremmin kuin kilpailijansa eri lajityypeissä.
Elokuva alkaa kohtauksella, joka on tuttu kitaristi Eric Claptonin elämästä. Perheen poika kävelee ikkunasta ja tippuu kadulle. Terapeutti mies (Willem Dafoe) alkaa hoitaa vaimonsa (Charlotte ”Sergen tytär” Gainsborough) pelkoa, vaikka tietää, ettei se ole välttämättä ammatillisesti järkevää.
Elokuvaa aletaan kehitella surunkuvauksena, mutta siitä ei lopulta ole kyse. Tässähän edetään aina ihmisen pimeimpiin sielunsuvyyksiin Friedrich Nietschen, William Blaken ja Aleister Crowleyn hengessä. Päähenkilöinä ovat mies, nainen ja luonto.
Elokuva kannattaa ehdottomasti katsoa, vaikka etukäteen saattaa etoa tiedossa oleva herkimpien orgaanien leikkely ja jatkuva kouristeleva naiminen. Kaikki on kuitenkin harkittua ja paikallaan.
Tämä on helvetti. Toisin sanoen ei tällaista jaksa kovin monta kertaa elämänsä aikana katsoa.Yksi matka taitaa riittää ja aika monelle se taitaa olla lopullinen.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ei ekstroja. (PS)