Svengaavan 1960-luvun puolessavälissä brittien brittiboomia, hippi-iskelmän pyörteissä ja vihdoin 1970-luvun heavya.
Svengaavan 1960-luvun puolessavälissä brittien brittiboomia, hippi-iskelmän pyörteissä ja vihdoin 1970-luvun heavya. Spinal Tapin rockumentary pani aikoinaan monet katsojat luulemaan, että kyse oli todellisesta bändistä.
Tarkkasilmäinen katsoja löytää parodisia lainoja seuraavilta bändeiltä: AC/DC, Black Sabbath, Alice Cooper, Kiss, Led Zeppelin.
Elokuvan menestys perustuu siihen, ettei se yritä olla koko ajan hauska. Vatsanpohja on silti kovilla. Klassikkomaineessa olevia kohtauksia ovat kustomoitu vahvistin ja 11-asentoiset nupit, tuore kurkku turvatarkastuksessa ja "näyttävä" Stonehenge-lavastus. Itse asiassa tämä naurattaa pelkästään tätä arvostelua oikolukiessa. Kuinka moni elokuva pystyy samaan?
Pehmeä, mutta vakaa ja väritoistoltaan hallittu kuva muistuttaa etäisesti teräväpiirtokuvaa. Ei enää häiritsevästi kohinaa. Etupainotteinen, kolkohko mutta selkeä ääniraita, jolla musiikkiosiot toimivat parhaiten. Musan pitää kai soida kovaa mutta dynamiikka on sellainen, että dialogi jää hiljaiseksi jos ei halua säikytellä naapureita aina satunnaisen musalurituksen tullen. Ekstroissa kommenttiraita ja neljän tunnin edestä poistettuja kohtauksia, musiikkivideoita, tv-spotteja ja sekalaisia koosteita ei niinkään elokuvan tekemisestä vaan hahmojen edesottamuksista sittemmin. (PS/IJ)