Tämän nuo rak­kaat län­si­naa­pu­rim­me osaa­vat: sym­paat­ti­set ko­me­diat, joi­den tyhjänpäiväi­syys ei estä kat­so­jaa ren­to­tu­mas­ta ja myös lii­kut­tu­mas­ta. Hol­lywoo­din kul­ta-ai­ko­jen hen­gessä kir­joi­tet­tu ta­ri­na ker­too tuk­hol­ma­lais­la­ki­mie­hestä. Hän ta­paa yllättäen kak­sois­vel­jensä, jon­ka ole­mas­sao­los­ta ei ol­lut tie­toi­nen. Vel­jensä vas­ta­koh­ta saa­puu Luu­la­jas­ta ja pa­nee elämän se­kai­sin.

Cap­ra­lai­suu­den lisäk­si te­kijät ovat teh­neet oman ver­sion­sa ny­kypäivän jenk­kien draa­ma/­ko­me­diois­ta. Hie­noiss­sa ul­lak­koa­sun­nois­sa asu­taan ja uraa luo­daan. Elämän tyh­jyy­teen saa­daan sisältöä kuin tai­ka­sau­val­la. Ym­pyrä sul­keu­tuu, näin te­ki Cap­ra­kin. Va­le­taan us­koa, mut­ta sil­le ei luo­da yh­teisöl­listä saa­ti yh­teis­kun­nal­lis­ta poh­jaa. Tämä on ai­ka kau­ka­na kan­san­ko­din so­sia­li­de­mok­ra­tias­ta. Sitä ei näemmä glo­baa­liss­sa ta­lou­des­sa enää tar­vi­ta.

E­lo­ku­va on osat­tu lo­pet­taa hy­vin ja haus­kas­ti. Voi­ko mikään ol­la yhtä har­vi­nais­ta. Kun­non co­pyw­ri­te­ria ai­na tar­vi­taan.