Jac­kie Chan ja Ch­ris Tuc­ker pi­tivät kuu­den vuo­den tauon en­nen kuin pa­la­si­vat kyttä­kak­si­kok­si. Kaa­pe­li­teh­taal­la täl­lais­ta pa­ria kut­sut­tai­siin kel­ta­mus­tak­si eli ke­muk­si.

Sinänsä sym­paat­ti­set hah­mot toi­vot­taa mie­lellään ter­ve­tul­leik­si he­ti kät­te­lyssä, kun jäl­kimmäi­nen oh­jaa lii­ken­nettä iPo­din­sa ja fal­set­tin­sa kyy­dittämänä. Sitä vas­toin juo­nen alus­ta­mi­nen pa­nee huo­kai­le­maan. Me­no pa­ra­nee hie­man Rans­kas­sa, missä san­ka­rit et­sivät tria­dien sa­la­peräistä lis­taa.

Juo­nes­ta viis, mut­ta Cha­nil­le omi­nai­nen var­ta­lon­kie­len hyö­dyntä­mi­nen on­nis­tuu edel­leen haus­kas­ti. Myös rans­ka­lais­ten ja ame­rik­ka­lais­ten kus­tan­nuk­sel­la ir­vail­laan tyy­likkääs­ti. Ro­man Po­lans­ki te­kee mauk­kaan ca­meo­roo­lin sisä­tut­ki­muk­siin vieh­ty­neenä ko­mi­sa­rio­na. Ikävä kyllä elo­ku­va on pe­rin epä­ta­sai­nen, vaik­ka jättää haus­kan mie­len.