El­vis ei ol­lut vielä 1972 ko­vin tu­ke­vas­sa kun­nos­sa tai sit­ten hän tree­na­si tiu­kas­ti en­nen kier­tuei­ta läsähtääk­seen taas uu­des­taan. Eli: ul­ko­mu­sii­kil­li­set mo­tii­vit val­taa­vat mie­len, kos­ka ny­ky­kat­so­ja tietää lo­pun ole­van lä­hellä.

Sik­si on­kin us­ko­ma­ton­ta seu­ra­ta täl­lais­ta kon­sert­tien sar­jaa, 15 keik­kaa 15 päivän ai­ka­na. Bän­di soit­taa ai­ka pal­jon lai­na­ka­maa (sur­kea Proud Ma­ry), eikä ko­vin pal­jon uut­ta ole ko­mean Bur­ning Lo­ven lisäk­si. Jäl­kimmäi­nen, le­gen­daa­ri­sen Den­nis Lin­den sä­vel­lys oli­kin juu­ri syn­ty­nyt, ja El­vis jou­tui lunt­taa­maan sa­no­ja pa­pe­ris­ta. Bän­di soit­taa yllättävän rok­kaa­vas­ti ja fun­kis­ti Las Ve­gas –­soun­dien ohes­sa. Ki­ta­ris­ti Ja­mes Bur­to­nia seu­raa ai­na mie­lellään.