K­las­sik­ko. Pe­riaat­tees­sa kaut­ta ai­ko­jen tois­tel­tu ta­ri­na ul­ko­kuo­ren — oli­pa se sit­ten ko­rea tai ru­jo — pettä­vyy­destä. Toi­saal­ta var­sin su­ru­mie­li­nen ku­vaus ih­mi­sen sisään­ra­ken­ne­tus­ta it­se­kes­kei­syy­destä — jo­pa suo­ra­nai­ses­ta oma­hyväi­syy­destä — kum­pua­vas­ta, ja mo­nia il­men­ty­mis­muo­to­ja saa­vas­ta jul­muu­des­ta. Tässä lo­pul­ta ai­noa vil­pitön toi­mi­ja on epä­muo­dos­tu­nut hir­viö, jo­ta kaik­ki muut pyr­kivät jol­lain ta­voin sor­ta­maan tai hyö­dyntämään.