Iskevän aloitusosan jälkeen kakkososa potkaisee lupaukset eteenpäin aavikkovaelluksellaan kohti universumin herruutta.
Iskevän aloitusosan jälkeen kakkososa potkaisee lupaukset eteenpäin aavikkovaelluksellaan kohti universumin herruutta. Miltei pienimuotoiselta nyt vaikuttava osa herää muutaman kerran henkiin, mutta valtaosin tunnelma on yllättävän pienimuotoinen kuin Pekan ja Pätkän soramonttuseikkailuissa. Suurta mittakaavaa tavoitellaan Harkonen-klaanin kolosseumilla, mutta tämän merkitys, jännitys ja uutuudenviehätys valuvat nopeasti tomuun jopa suttuisen keinotekoisen annin myötä. Parhaiten toimivat nyt pääparin välinen mennään/ei mennä -jännite ja heimoneuvoston vääntö, mutta muutoin jopa hiekkamatojen esiintymiset ja myrkkyjuomingit jäävät arkisiksi.
Kolmituntiseksi eepokseksi tämä rullaa nätisti, sillä kelloa vilkuilee vain pari kertaa ja ensimmäisen kerran liki kahden tunnin kohdalla. Silti on vaikea välttyä tunteelta, että koko elokuva jää paitsi välisoitoksi osien välissä myös itsenäisenä elokuvana yhdeksi pitkäksi alkukohtaukseksi.
Ykkösosaa kritisoitiin kirjan paikoin viitteellisestä käytöstä. Nyt mennään toiseen laitaan jättäen osa käänteistä (mm. linnoituksen suojakilpien tuhoaminen) pelkäksi kirjan tapahtumien sanattomaksi kuvitukseksi. Kokonaisuus jää harmillisen vaisuksi välisoitoksi, joka yrittää kuljettaa kultaiset munansa lopputeksteihin asti särkymättä. Dune III tulee, joten toivottavasti se on se elokuva mikä tämän piti olla.
Elokuva perustuu Frank Herbertin Dyyni-kirjoihin.